Zeron tarina, kirjoittanut Hanna Maronen
Julkaistu Belgianpaimenkoirat-lehdessä 1/2013

 

Pienen miehen tarina

 

Tämä on tarina minua ja monta muuta ihmistä koskettaneesta mustasta. Mustasta joka elää edelleen niin minun kuin monen muunkin sydämessä. 

Zero syntyi 29.1.2008 Vantaalla Meijun luona. Se että Zero meille tuli oli monien yhteen sattumuksien summa. Haimme Zeron meille maaliskuun lopulla ja muistan sen päivän aina. Pitkäaikainen haave harrastuskoirasta oli toteutumassa. 

Zero oli pennusta pitäen rohkea, välillä tuntui että pöljän rohkea. Pennusta pitäen meidän oli helppo liikkua erilaisissa paikoissa, kunnes se ratkaiseva liukastuminen tapahtui oudossa rappukäytävässä. En osannut toimia tilanteessa oikein ja pelkohan siitä jäi. Yritimme paikata asiaa, mutta aina yksikin takapakki sai kaiken pohjan romutettua. Tuntui helpommalta vain luovuttaa. Zero kuitenkin liikkui pinnoilla, tuli erilaisiin paikkoihin ilman pakotusta, mutta se muistutti lähinnä Bambia jäällä.

Zeron elämään mahtui tapaturmia. Zeron ollessa n. kuuden kuukauden ikäinen murtui siltä yksin ollessaan P3. Edelleenkin on mysteeri mitä oli tapahtunut, mutta vanha epäilys verijälkien perusteella oli, että Zero oli kiikkunut yksin ollessaan nojatuoliin ja lyönyt suunsa nojatuolin puiseen käsinojaan. Isku ainakin oli ollut kova eläinlääkärilausunnon mukaan, hammas jouduttiin poistamaan. 

Jotta elämämme ei olisi käynyt tylsäksi, mursi Zero jalkansa kesäkuussa 2009.  En ikinä ole tainnut olla niin hysteerinen kuin silloin. Se huudon määrä mitä koirasta lähti, säikäytti minut ihan toden teolla. Soimasin itseäni miten olinkaan voinut olla niin huolimaton. Mutta onneksi selvisimme pelkällä konservatiivisella hoidolla, sillä vain kyynärluu oli murtunut ja murtuma oli todella stabiili. Zero eleli kipsielämää kolme kuukautta, eli juuri sen parhaimman ajan kesästä. Elämää se ei haitannut, vaan Zero oppi todella nopeasti kipsielämän ja sen että kipsi vaihdettiin kerran tai kaksi viikossa. Jalka kuntoutui täysin ja nopeasti, pääsimmekin taas syksyllä aloittamaan treenaamiseen joka oli jäänyt vähälle.

 Juuri kun meillä alkoi treenaamisen osalta hommat sujua. Tottis alkoi näyttää kohtalaisen hyvältä, Zeron palava into etsiä ukkoja metsästä ja into etsiä esineitä sai minut vihdoin haaveleimaan siitä että suoritamme BH-kokeen ja alamme kisaamaan haussa. Agilitykin alkoi näyttää mallikkaalta, vaikka muistan kuinka moni epäili olisiko n.70cm korkeasta ja 32kg painavasta ”pienestä miehestä” ikinä siihen. Toisin kuitenkin kävi, jokin isompi taho puuttui elämäämme.

 Helmikuussa kun tulin töistä kotiin, tuli Zero vastaan ovelle. Mutta jotain oli oudosti. Ei mennytkään kauan kun Zero alkoi oksentaa, mikä ei ollut yhtään tyypillistä Zerolle. Siivotessani oksennusta huomasin oksennuksen seassa verihippuja. Järkytys oli suuri. Saman tien tutkin koiran. Mikään ei viitannut sisäisiin vuotoihin. Päätin etten lähde vielä viemään päivystykseen, vaan jään seurailemaan tilannetta ainakin iltaan asti. Kävimme ulkona ja Zero oli normaali itsensä. Homma sitten jäi siihen pitkäksi aikaa, kunnes heinäkuussa homma kirjaimellisesti levisi.

 Zero alkoi oksentamaan tiuhempaan, nyt puhuttiin joka viikkoisesta oksentamisesta ja jokaisella kerralla seassa oli joko näitä verihippuja tai kirkasta verta. Missään vaiheessa ei edelleenkään ollut viitteitä sisäiseen vuotoon. Zeron käytös alkoi myös muuttua. Aina ennen niin ihmisten läheisyydessä oleva koira alkoi vetäytyä ja maahan menosta tuli vaikeaa. Aristuksen sain etuvatsaan vain näiden kohtausten aikana. Zero alkoi myös varastelamaan ruokaa, tonki roskikset, mutta laihtui vain. Karva huononi. Zero alkoi väsyä.

 Zeroa alettiin tutkia. Ensin tähystys, jossa ei mitään löydöksiä. Jatkosuunnitelmia alettiin tehdä tarkasti, mietittiin tarkkaan missä järjestyksessä tehdään ja mitä tehdään, mikä olisi todennäköisin syy oireiluun. Eläinlääkäri epäili vahvasti vian olevan haimassa. Mutta verinäytteet, ulostenäytteet, röntgen ja ultraääni eivät tätä tukeneet. Otettiin viimeinen oljenkorsi, fluoroskopia. Sieltä löytyi yksi syy, mutta edelleen oli epäilys olisiko tämä kuitenkaan kaiken takana. Diagnoosi oli anomalia. ”Yhteinen sappitie tekee mutkan ja kiertyy osittain pohjukkaissuolen ympärille, vaikka sen kuuluisi kulkea suoraan sappirakkoa kohti. Kiertyvä sappitie todennäköisesti kuristaa ajoittain pohjukkaissuolta aiheuttaen kipu- ja oksenteluoireet.” Hoidoksi tähän aloitettiin ruokintakertojen lisääminen kolmeen kahden sijasta. Lääkityksenä adursal edistämään sapen virtausta ja litalgin kiputiloihin. Vaihtoehtona oli myös laparotomia ja tämän vian korjaaminen, ennuste oli vain todella huono, en halunnut ryhtyä siihen vaan halusin kokeilla lääkitystä.

 Hetken meillä menikin hyvin, kunnes taas takapakki. Zero alkoi jälleen muuttua kivuliaaksi. Sen käytös oli taas ihan erilainen. Päädyttiin kokeilemaan jatkuvaa kipulääkitystä litalginillä, aloitettiin korkeimmalla annoksella ja sitä tarvittaessa laskettiin. Tästä oli apu. Zeron elämänilo palasi. Parisen kuukautta mentiin tällä, kunnes kaikki taas romuttui. Aloin olemaan jo epätoivoinen. Itkin ja itkin, kunnes oli pakko tehdä se raskain päätös. Oli aika luopua Zerosta. Sovimme päivän etukäteen, jotta saisimme viettää Zeron kanssa sen parhaimman viikonlopun ikinä. Veimme Zeron mökille. Voi kuinka ”pieni mies” nautti tästä ajasta, vaikka näki että toisella oli kipuja. Zerolle paistettiin pihvit ja se sai kerrankin kömpiä sänkyyn nukkumaan. Vaikka tiesin ratkaisumme olevan oikea, oli tämä minulle vaikea ja raskas päätös.

 Zero nukkui ikiuneen 17.4.2011 ollessaan vain reilun kolmen vuoden ikäinen. Olin päättänyt että Zeron ruumis toimitetaan patologille, koska halusin saada syyn tälle oireilulle silläkin riskillä että sitä ei saataisi. Vastauksen odottaminen oli todella tuskallista ja vielä kauheampaa lukea se teksti. ”Obduktiotutkimuksen päälöydös on vatsakalvon, haiman, ohutsuolen ja sappitiehyiden alueen pitkäaikainen, krooninen, sidekudostunut tulehdus, nk. granulomatoottinen peritoniitti. Tulehdustyyppi ja erityisesti sijainti on tyypillisin haimatulehduksen aiheuttamaksi. Haimassa nähdään lieviä tulehdusmuutoksia, mutta vatsakalvon alueen sidekudostuma on hyvin krooninen muutos ja mahdollinen muutoksen aiheuttanut haimatulehdus on todennäköisesti selkiytynyt. Sappitiehyiden laskualueella vatsapaidan fibroottinen reaktio on mahdollisesti vaikeuttanut suolen liikkeitä ja sapen kulkua ja synnynnäisesti kiemuraisen laskutiehyen normaalia toimintaa, tiehyt todettiin avaustutkimuksessa avonaiseksi.” Tiesin tehneeni oikean päätöksen, mutta soimasin itseäni että katsoin toisen kipuja niinkin kauan. Nyt Zeron on hyvä olla, ilman kipuja, pahaa oloa.

 Haluan kiittää kaikkia meitä tukeneita ihmisiä! Ennen kaikkea Meiju. Kiitos tästä ihanasta koirasta, koirasta joka sai minut vielä enemmän belgin pauloihin. Kiitos että sinä jaksoit tukea näinä vaikeina aikoina. Kiitos meidän ihanille treenikavereille! Ilman teitä ties missä olisimme olleet.

 Kiitos Zero! Tuulimustan Aamunsarastus 29.1.2008–17.4.2011